Ihminen vaalii näkemyksiä ”korkeimmasta”,
ja pitää niitä parhaina maailmassa.
Kaikkia muita hän sanoo huonommaksi,
eikä ole siksi vapaa kiistoista.
Missä hän näkeekin oman etunsa,
nähdyssä, kuullussa tai mielletyssä,
hyveissä ja harjoituksissa, hän tarttuu siihen
ja näkee kaiken muun huonompana.
Tämä juuri on kahle, sanovat taitajat,
jos sen takia näkee muut huonompana.
Siksi vaeltaja ei nojaa nähtyyn, kuultuun tai miellettyyn,
eikä ole kiinni hyveissä tai harjoituksessa.
Eikä hän muodosta maailmassa näkemyksiä,
joiden perusta on tiedossa, hyveessä tai harjoituksessa.
Hän ei esiinny yhdenvertaisena,
ei ajattele itseään muita huonompana tai parempana.
Hän luopuu siitä, mitä on vaalinut eikä tartu uuteen.
Hän ei nojaa edes tietämykseen.
Hän ei valitse puolta riita-asioissa
eikä usko mihinkään näkemykseen.
Häntä ei kiinnosta olemassaolo
täällä tai tuolla puolen.
Hän ei enää valitse näkemysten välillä
eikä tee niistä itselleen turvaa.
Siitä, minkä hän näkee, kuulee tai mieltää,
hän ei muodosta pienintäkään käsitystä.
Kuka voisi maailmassa määritellä bramiinia,
joka ei tartu näkemyksiin?
Hän ei järkeile, ei suosi mitään
eikä vanno oppien nimeen.
Hyveet tai harjoitukset eivät määritä bramiinia,
hän on mennyt yli eikä palaa enää takaisin.
Sutta-Nipata – Varhaisia buddhalaisia runokertomuksia
Suomennos A. Laaksonen
FWBO 2007